Eilinen oli suoraansanottuna painajaismaista. Aamu alkoi hyvin, aurinkokin paistoi ja mieli oli levollinen. Posti saapui ja ihmettelin kirjekuorta joka tuli sairaanhoidoista. Kirjeen avattuani tipuin, jonnekin raivon mustaan suohon josta ei hetkeen päässyt yli. Kyyneleitä tulvi ja Isikin meni hämilleen mitä tapahtui. Lapussa luki "Tervetuloa Isyydentunnustukseen". Soitin numeroon ja lastenvalvojan vastattua ainut mitä sain itkuhuudettua puhelimeen oli että tahdot sitten isyydentunnustuksen kuolleesta lapsesta! Virkailijan vastaus oli shokki. "Missä vaiheessa SE nyt on kuolemaan kerinnyt?"
Puhelun muusta kulusta ja loppumisesta en muista mitään. Sattui vaan niin kovasti. Tästä alkoi soittorumba ympäri maakuntaa, ensimmäisenä tavoitin päivystävän hoitajan SatKs:n numerosta. Hoitajakin kuulosti epäuskoiselta, selvittää asian heti ja soittaa takaisin. Puhelu tuli ja minulle selvitettiin että järjestelmä ei nyt vain ole päivittynyt ja minun pitää nyt ottaa selvää että pitääkö isyys olla tunnustettuna ennenkuin voimme poikamme haudata. Siitähän alkoikin soittelu. Otin jo välissä rahoittavanki jotta edes jotenkin pystyisin puhelimessa keskustelemaan. Neuvolaanki soitin, en oikeastaan tiedä edes miksi, mutta teki niin hyvää purkaa asiaa tutun ihmisen kanssa. Terveydenhoitaja antoi minulle Topiaksen tilapäisen sosiaaliturvatunnuksen. Ei sellaisia enkeleillä pitäisi olla, mutta tälläinen löytyi tiedoistani, terveydenhoitaja kertoi.
Lopulta kolmelta soitti tuttu ja ihana hoitaja joka oli meidät kotiuttanut. Lupasi selvittää asian ja soittaa vasta kun se hoidossa olisi. Hautauslupa on sentään postitettu jo seurakuntaamme, siitä ei tarvitse murehtia. Kuolintodistus on myös sairaalasta lähetetty Väestörekisteriin mutta ilmeisesti kadonnut matkalla.
Siksi kaikki tämä sotku. Yhden helvetin paperin takia!
Loppuilta menikin itkiessä. Miksi kaikki kasaantuu kahden ihmisen niskaan näin julmalla tavalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti