tiistai 28. tammikuuta 2014

Kotiinpaluu ja sisäisiä aavistuksia

En tiennyt että koen Topiaksen kuoleman henkilökohtaisena epäonnistumisena. Nukahdin päivällä ja näin painajaista jossa minulle selvisi että sellaisena sen koen. Epäonnistunut äiti, joka ei pystynyt pitämään lastaan elossa... Uneen nousi monet vanhat arvet ja kaikki ne epäonnistumiset mitä olen elämässäni kohdannut. Niitä on monia. Tämä on ehdottomasti pahin ja raskain.
Ehkä unen toi pintaan se että Isi ja Pappa hakivat tänään Topiaksen kotiin. Itse en pystynyt mukaan menemään jo pelkästään sektiohaavan vuoksi. Ehkä parempi niin... Pääsemme huomenna kuitenkin rauhassa katsomaan poikaa ja Isi minulle jo kuvia näyttikin. Arkku oli kaunis ja Topias näytti kuin olisi levollisessa unessa. Tiedäthän kuinka vauvat nukkuvat hassusti suu ihan rentona....
Päivän toinen jännä sattumus oli että koin suurta sisäistä tarvetta päästä ulos ja meninkin tupakalle. Kirkonkellot alkoivat soimaan... Katsoin kelloa (joka oli 11:40) ja mietin että joku siellä lähtee viimeiselle matkalle ja toivotin ajatuksissani kaikkea hyvää läheisille. Ne kellot soivat merkiksi että meidän poika oli tullut kotiin, tämän kuulin Isiltä puoli tuntia myöhemmin. Kyllä äiti poikansa taisi vaistota...

2 kommenttia:

  1. Osanotto suuressa surussa! Olen kohtalotoverisi, ja minulla on ollut myös noita fiiliksiä, että olen epäonnistunut äitinä, kun en saanut vauvaa pidetyksi hengissä. Voi kunpa me molemmat voisimme uskoa, että näin ei ole - joidenkin osaksi vain lankeaa näin julma kohtalo.

    Toivon sinulle paljon voimia! Pieni hetki kerrallaan, enempää ei tarvitse...

    VastaaPoista
  2. Halauksia sinulle. Olet ajatuksissa... <3

    VastaaPoista