keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kaislikossa kuhisee

Monta tekstiä olen saannut luonnosteltua. Mikään niistä vaan ei tunnu tulevan valmiiksi. Päässä kuhisee miljoona ja yksi ajatusta samaan aikaan, kaikki sulassa sovussa sekamelskana.
Hautajaisten kulusta olen kirjoittanut, samoin viimeisestä neuvolakäynnistä sekä synnytyskertomuksesta. Ne eivät vaan koskaan taida tulla tarpeeksi valmiiksi julkaisua varten, toisaalta, miksi pitäisikään.
Viisaat vertaiset ovat olleet oikeassa tähän asti. Ne viimiset kerran ihan kaikkea ovat niitä jotka tuntuvat niin pahalle mutta kuitenkin vievät eteenpäin. Nyt on myös jälkitarkastus sekä patologin lausunnot käsitelty sairaalassa. Samoin synnärin tapahtumat. Olo on toisaalta helpottunut.
Ehkä tästä eteenpäin myös luonnoksina makaavat tekstit valmistuvatkin joskus.
Ikävä ja suru on tässä päällimmäisenä tunteena, kaikki ne haaveet jotka eivät nyt toteudukaan. Ehkä vielä joskus meille suodaan elävä lapsi....

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kiitollisuus

Hautajaiset ovat ohi, enää ei ole mitään tehtävää. Istua ja odottaa jälkitarkastusta ja patologin raportteja. Luulisi että elämä olisi aivan tyhjää, mutta näin ei kuitenkaan ole. Tälläisessä tilanteessa sitä vasta huomaa kuinka monta niin rakasta ja läheistä ihmistä on lähellämme, tukemassa, auttamassa, kuuntelemassa, rakastamassa ehdoitta. Silloin kun ihminen on heikoimmillaan astuu kuvaan lähimmäiset. He keille ei osata sanoa tarpeeksi usein kuinka tärkeitä ja rakkaita he ovat. Viime päivinä olen asiaa ajatellut hieman pintaa syvemmältä. Miksi vasta tälläinen tragedia ja suru tuo ihmiset yhteen? Miksi emme joka päivä osaa arvostaa lähimpiämme? Hukkuuko rakkaus sen kaiken teennäisen kiiren alle jonka aivan itse luomme?
Vaikka Topiaksen menetyminen on valtava menetys, se on myös antanut meille kaikille jotain aivan erityistä. Avannut silmämme, pysäyttänyt kaiken sen teennäisen kiireen. Siitä olen kiitollinen. Kuten myös kaikista näistä niin rakkaista ja tärkeistä ihmisistä jotka ovat tukenamme olleet. Toivon että joku päivä tulisi myös minun vuoroni olla se joka tukee, auttaa, kuuntelee, hoivaa ja rakastaa.
Surun taakka on myös helpompi kantaa kun on joku kenen kanssa sitä jakaa. Olen saanut täysin tuntemattomilta ihmisiltä niin paljon lohtua ja tukea, heiltä jotka tietävät miltä tämä tuntuu, kohtalotovereilta. Vaikka emme toisiamme kasvokkain tapaakaan, se tietokoneen kautta tapahtuva vuorovaikutus on jotain aivan erityistä. Ehkä jonain päivänä pääsen myös kasvokkain näiden ihmisten kanssa keskustelemaan, halaamaan ja kiitämään. Ehkä polkumme eivät koskaan kohtaa. Myös heitä jokaisesta muistan olla kiitollinen.
Ehdottomasti kaikista kiitollisin olen kuitenkin Isistä. Parisuhteestamme, ymmärräyksestä ja rakkaudesta toisiamme kohtaan. Ehkä suhteemme ei olisi koskaan tullut näin välittäväksi, rakastavaksi ja tiiviiksi kuin nyt Topiaksen jälkeen. On aika ennen Topiasta ja Topiaksen jälkeen. Kuin yö ja päivä. Tärkeysjärjestys elämässä heitti voltin yhdessä yössä, siitäkin olen kiitollinen. Yritän ennenkaikkea olla kiitollinen ihan jokaisesta päivästä, oli se kuinka hyvä tai huono tahansa. Jokainen uusi päivä on askel kohti tulevaa...

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Hiljaisuus......

Ei ole sanoja...
Pelkkä suunnaton suru ja ikävä....
Perjantaina rakas pääsee Isin sylissä viimeiselle matkalleen.

perjantai 31. tammikuuta 2014

Yllätys postilaatikossa

Eilinen oli suoraansanottuna painajaismaista. Aamu alkoi hyvin, aurinkokin paistoi ja mieli oli levollinen. Posti saapui ja ihmettelin kirjekuorta joka tuli sairaanhoidoista. Kirjeen avattuani tipuin, jonnekin raivon mustaan suohon josta ei hetkeen päässyt yli. Kyyneleitä tulvi ja Isikin meni hämilleen mitä tapahtui. Lapussa luki "Tervetuloa Isyydentunnustukseen". Soitin numeroon ja lastenvalvojan vastattua ainut mitä sain itkuhuudettua puhelimeen oli että tahdot sitten isyydentunnustuksen kuolleesta lapsesta! Virkailijan vastaus oli shokki. "Missä vaiheessa SE nyt on kuolemaan kerinnyt?"
Puhelun muusta kulusta ja loppumisesta en muista mitään. Sattui vaan niin kovasti. Tästä alkoi soittorumba ympäri maakuntaa, ensimmäisenä tavoitin päivystävän hoitajan SatKs:n numerosta. Hoitajakin kuulosti epäuskoiselta, selvittää asian heti ja soittaa takaisin. Puhelu tuli ja minulle selvitettiin että järjestelmä ei nyt vain ole päivittynyt ja minun pitää nyt ottaa selvää että pitääkö isyys olla tunnustettuna ennenkuin voimme poikamme haudata. Siitähän alkoikin soittelu. Otin jo välissä rahoittavanki jotta edes jotenkin pystyisin puhelimessa keskustelemaan. Neuvolaanki soitin, en oikeastaan tiedä edes miksi, mutta teki niin hyvää purkaa asiaa tutun ihmisen kanssa. Terveydenhoitaja antoi minulle Topiaksen tilapäisen sosiaaliturvatunnuksen. Ei sellaisia enkeleillä pitäisi olla, mutta tälläinen löytyi tiedoistani, terveydenhoitaja kertoi.
Lopulta kolmelta soitti tuttu ja ihana hoitaja joka oli meidät kotiuttanut. Lupasi selvittää asian ja soittaa vasta kun se hoidossa olisi. Hautauslupa on sentään postitettu jo seurakuntaamme, siitä ei tarvitse murehtia. Kuolintodistus on myös sairaalasta lähetetty Väestörekisteriin mutta ilmeisesti kadonnut matkalla.
Siksi kaikki tämä sotku. Yhden helvetin paperin takia!
Loppuilta menikin itkiessä. Miksi kaikki kasaantuu kahden ihmisen niskaan näin julmalla tavalla?

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kauniita unia, enkeleiden kuvia...

Raskas ja samalla vapauttava päivä takana.
Käytiin Isin ja Mummin kanssa hyvästelemässä pieni poikamme ja vietiin samalla muistoesineet arkkuun. Aamusta asti jännitti ja pelotti miten reagoin, niin monet ovat pelotelleet kuinka saattaa olla hirveän traumaattista käydä katsomassa ja hyvästelemässä. Minut se tapaaminen vapautti, vapautti siitä pelosta ja tuskasta kun en muistanut Topiasta sylissä pidelleeni. Loi uskoa että nyt on esikoisellamme hyvä olla ja rauha sielussa. Että kuolemassa ja kuolleissaei ole mitään pelättävää. Arkku oli niin kaunis, juuri Topiasta varten valmistettu. Ja meidän kaunis ja pieni poikamme näytti vain nukkuvan, nukkuvan ikuista ja rauhallista unta. Vaikka olimmekin vain karussa kylmähuoneessa jäi tapaamisestamme kuitenkin niin hyvät ja kauniit muistot. Kuvaajakin oltiin pyydetty mukaan, ikuistamaan meidän hyvästit. Isi laittoi Topiakselle matkaan oman rakkaan lelunsa, joka vauvasta saakka hänellä oli ollut. Isoäiti oli lähettänyt tyttärenpojalleen matkaan pienen suojelusenkelin ja isotäti sormuksensa jossa oli pieni sydän. Minä annoin pojan mukaan riipuksen jota olin pitänyt melkein koko odotusaikani, hopeisessa ketjussa iso sydän. Se samalla symboloi sitä kuinka pala sydäntäni on lähti Topiaksen mukana. Aika tuntui pysähtyvän siinä arkun äressä, en edes huomannut että kuvia otettiin saati ajatellut ympäristöä vaikka yleensä jännitän hirveästi kuvien ottamista. Asetin vielä lopuksi silkkiliinan Topiaksen kasvoille ja Isin kanssa huolehdimme että arkun tupsut olivat ojennuksessa eivätkä jää kannen väliin.
Toivotin vielä Topiakselle hyvää matkaa ja lähetin mielessäni pienen rukouksen. Kansi nostettiin paikalleen ja ruuvattiin paikalleen. Halattiin kovasti Mummin ja Isin kanssa ja kävelimme takaisin ulos.Mieleni sai rauhan ja vaikka loppupäivä onkin mennyt enemmän tai vähemmän väsyneissä merkeissä on oloni kuitenkin kevyempi.
Ehkä tämä vielä tästä, ehkä jonain päivänä ei ole enää niin pohjatonta surua ja tuskaa.Koskaan en unohda mutta aika myös parantaa. Onhan meillä myös aina ultrakuvat sekä sairaalassa että nyt arkussa otetut kuvat.

Kauniita unia kultapieni, äidillä on niin kova ikävä.....

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kotiinpaluu ja sisäisiä aavistuksia

En tiennyt että koen Topiaksen kuoleman henkilökohtaisena epäonnistumisena. Nukahdin päivällä ja näin painajaista jossa minulle selvisi että sellaisena sen koen. Epäonnistunut äiti, joka ei pystynyt pitämään lastaan elossa... Uneen nousi monet vanhat arvet ja kaikki ne epäonnistumiset mitä olen elämässäni kohdannut. Niitä on monia. Tämä on ehdottomasti pahin ja raskain.
Ehkä unen toi pintaan se että Isi ja Pappa hakivat tänään Topiaksen kotiin. Itse en pystynyt mukaan menemään jo pelkästään sektiohaavan vuoksi. Ehkä parempi niin... Pääsemme huomenna kuitenkin rauhassa katsomaan poikaa ja Isi minulle jo kuvia näyttikin. Arkku oli kaunis ja Topias näytti kuin olisi levollisessa unessa. Tiedäthän kuinka vauvat nukkuvat hassusti suu ihan rentona....
Päivän toinen jännä sattumus oli että koin suurta sisäistä tarvetta päästä ulos ja meninkin tupakalle. Kirkonkellot alkoivat soimaan... Katsoin kelloa (joka oli 11:40) ja mietin että joku siellä lähtee viimeiselle matkalle ja toivotin ajatuksissani kaikkea hyvää läheisille. Ne kellot soivat merkiksi että meidän poika oli tullut kotiin, tämän kuulin Isiltä puoli tuntia myöhemmin. Kyllä äiti poikansa taisi vaistota...

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kymmenen päivää ilman Topiasta.

Tänään olisi pitänyt alkaa rv36+0. Poksumisen sijasta mietin hautajaisjärjestelyjä ja käytännön asioiden hoitamista. Isi ja pappa hakevat huomenna Topiaksen kotiin, siinä kauniissa ja niin pienessä arkussa. Pitää muistaa ettei arkkua saa vielä naulata kiinni. Tahdon nähdä pojan vielä kerran koska sairaalassa ollessani en sitä tajunnut pyytää ja ainoasta sylittelystä heti leikkurin jälkeen on vain hataria muistikuvia. Ja muutama hassu valokuva.
Ne kuvat äidistä ja Topiaksesta on täynnä pohjatonta surua ja hämmennystä, niitä en tahdo enää nähdä. Topiaksella on kuvissa vielä elvytyksessä käytetty putki paikallaan, sitä ei saanut poistaa koska kuolemansyy selvitetään patologilla. Topias näyttäisi muuten vain nukkuvalta, niin kauniilta pieneltä enkeliltä jolla on tumma paksu tukka. Mutta meidän pieni enkeli nukkuu ikiunta ja tulee meidän luokse vain kuiskauksessa tuulen....

Laila Kinnunen - Kehtolaulu